Uusi vuosi, uudet kujeet

Marsuharrastus on tullut nyt siihen pisteeseen, että tämän on nyt loputtava. Eläinhommasta ei ole saanut sitä iloa enää pitkään aikaan, mitä joskus sai. Kaikki hyvien puolien osa-alueet on kaventuneet ja miinuspuolet kasvaneet. Kyseessä ei ole mikään äkkinäinen herääminen viimeisimmän haasteen tiimoilta. Tätä hiljaista lopettamispäätöstä on muhiteltu mielessä jo vuoden päivät. Vaikeaksi tämän tekee nimenomaan se, että marsukasvatus on ollut niin kokonaisvaltaista. Läsnä kaikessa mitä teen. Todella kauan. Mitä kaikkea mun marsuharrastukseen on kuulunut? Suurimpana osana tietenkin itse eläintenpito. Näyttelytoiminta ja yhdistystoiminta on vienyt myös runsaasti aikaa ja energiaa. Marsujen asioita on mietitty paljon monessa asiassa. Reissuilla ei ole voinut käydä, koska tätä marsumäärää ei voi jättää itsekseen viikonlopuksi. Hoitajaa ei tänne keskelle korpea saa. Etenkin kun ollaan muutettu niin, ettei täällä oikeastaan ole vielä ketään tuttuja.

Mä olen tänä syksynä usein iltaruokinnalla vaan istunut ja itkenyt marsulassa sitä luopumisen vaikeutta. Kasvatuksen loppumisen tuskaa. Mä tunnen itseni luovuttajaksi, koska mä koen, että mun projekti on vielä kesken. Mä rakastan jokaista uteliasta nenää ja sieviä viiksikarvoja, mutta miksi mä pidän niitä, jos mä näen niitä max 30 min päivässä.

Elämässä on liikaa kiirettä, että voisin harrastaa niin kun haluaisin. Työt, kaksi lasta, mies ja remontista keskeneräinen koti. Yhdistystoiminta on imenyt voimat täysin. Yhdistyksen ajatteleminenkin lamaannuttaa. Löytyy ihmisiä, joiden kanssa ei yksinkertaisesti jaksa vääntää mistään ylimääräisestä asiasta ja se on pääsyy siihen, että jättäydyin pois kaikista vastuutehtävistä. Sukutietokanta mulla on vielä ja se jää. Yhdistystoiminnan pääjuttuja on näyttelyt ja yhdistystoiminnan muuttuminen merkityksettämäksi tarkoittaa myös, että näyttelyt ovat menettäneet riemunsa. Näyttelyt ovat ollee mulle se motivaattori. Nyt se homma ei ole enää hauskaa hauskaa. Ennen sitä merkitsi näyttelyilmoittautumiseen 20 eläintä ja sitten pähkäili hiki hatussa kenet jättää pois. Nyt sitä taas näyttelyn tullen miettii ilmoittaisiko sitä yhtäkään eläintä. Viime näyttelyyn ilmoitin yhden, eikä sekään ollut oma. Tässäkin päästään ajanpuutteeseen. Olisi ihana näyttelyttää himiksiä ja ne on pärjänneetkin mun kasvateista parhaiten tässä parin viimevuoden aikana. Jos mulla ei ole aikaa trimmata niitä, niin miksi mä ilmoittaisin niitä näytelyyn. Trimmamatonta eläintähän ei kannata tuoda, koska se on vain rahan hukkaa. Eikä mulla ole enää sitä intoa näyttelyvalmistautumiseen, että haluaisin trimmata klo 21 illalla, kun lapset ovat nukkumassa. Mä arvostan omaa unta ilmeisesti aivan liikaa. Noh, jos mä en näyttelytä, niin miksi mä kasvattaisin mitään? Risteytyspörriäiset on ihania, mutta en mä halua kasvattaa vain söpön poikasen takia. Mun kasvatuksessa on ollut muita tavoitteita kun risteytykset.

Tuomaroinnista nyt puhuin viimeksi tässä postauksessa. Kamelin selkä on viimeistä kortta vaille poikki.

Ruokintapuolessa on aina vastustusta. Heinä on aina homeessa. Kolmatta syksyä peräkkäin pitää todeta, että "paska syksy". Koko syksyn heinät homeessa vähintään paalin päädystä.  Tavara oli priimaa meille saapuessa, mutta jos kelit pyörii vuorotellen pakkasella ja plussalla, niin eihän se VOI muuta kun kerätä kosteutta ja homehtua... Kolmatta vuotta peräkkäin hukkaan menee jokaisesta kuormasta vähintään kolmannes. Tänä vuonna puolet. Marsut syö heinäpaalia noin 2-3päivää. Meidän heinäpaikka Pälkäneellä on kuitenkin aika kaukana, joten olisi melko työlästä hakea esimerkiksi viikon heinät kerrallaan. Sitäpaitsi, niiden heinät on nyt loppu, joku hevostalli oli käynyt hakemassa kaiken pois. Tämä kuorma kun loppuu, niin mä en tiedä mistä saan lisää.

Siivouspäivä on kaoottinen. Joskus mä siivoan muutaman häkin siinä vaiheessa, kun lapset on saatu nukkumaan. Mikan iltavuoroviikolla se tarkoittaa kello 11 jälkeen illalla. Mä lähden otsalampun kanssa tarpomaan pimeään. Välissä pitää mennä tyhjentämään jätesäkki navetan taakse kaiken mahdollisen valon ulottumattomiin. Kuraa, kusta, paskaa ja kurjuutta polveen asti pimeydessä. Niin myöhään en tietty siivoa koko marsulaa, mutta jos tietää, ettei muuten ole aikaa, niin pako sitä on siivota edes pari häkkiä päivässä. Sehän sitten tietää, että on siivottavaa joka saatanan päivälle. Mä en jaksa. Aina sitä paskaa. Pelkkää paskaa. Harvoin on sellaiista luksusta, että SAA siivota koko marsulan kerralla. Oikeastaan sitä voisi parkua helpotuksesta, että seuraavalla viikolla ei ainakaan alkuviikolla tarvitse siivota yöllä yhtään mitään!

Tuosta työmaakopista olen kirjoittanut postauksen jos toisenkin. Ongelmat eivät ole poistuneet mihinkään. Se on ahdas (marsuilla on sama tila kun ennenkin, mutta ihminen ei mahdu siellä olemaan), ruma (ulkoa ja sisältä), vetoisa (ilma ainakin vaihtuu), jäässä (ai mitkä eristeet?), vuotava (tip-tip-tip-tip) ja äärimmäisen ärsyttävä (argh). Sinne ei halua mennä, siellä ei halua olla, mä en haluaisi pitää marsuja siellä. Uuden marsulan rakentaminen käy hankalaksi kaikin puolin tällä hetkellä, joten vaihtoehtoja ei ole.

Mä pääsin suklaaprojektissa tosi pitkälle. Mulla oli yltiöpäisen optimistinen visio siitä, että suklaa-abyn luominen ei voi olla kamalan vaikeaa. En väittänyt, että hyvän suklaa-abyn luominen olisi helppoa, mutta halusin vain saada kauniin värin siihen naamaan, johon mä olin rakastunut. Abyn naama on se kaunein marsunaama, jota mä voin ikinä kuvitella. Se vielä suklaanruskeana, niin ollaan aikalailla napakympissä. Siihen sitten aikaa myöden tuli into saada marsusta ihan oikeastikin muutakin kun pelkästään "ei hylkääviä virheitä". Mun suklaat on ollu monta kertaa BIS pöydällä. Mulla on jo monta suklaavaliota. Silti mitä enemmän tietää, sitä enemmän sitä tahtoo tietää lisää. Mun projekti on kesken. Nyt kun meillä onneksi on muitakin abyja kun vaan mun, ni mä en enää ole pärjännyt. Oon jotenkin aina nauranut sitä, kuinka ihmiset onnittelee mua rop1 ja rop2 sijoista. Hei come on, mä oon ollu ainoa. Ei siinä ole saavutusta olla roppi, jos ei ole ketään muuta paikalla. Mä koen, että pystyisin vieläkin näyttämään parempia suklaa-abyja. Jos olisi aikaa, sitähän se. Ei ole aikaa. Ei ole aikaa perehtyä jalostusvalintoihin. Pariskuntien yhdistäminen venyy ja venyy ja osa naaraista käy vanhaksi, enkä enää uskalla yhdistää. Mä en uskalla yhdistää pareja, koska mä pelkään tiineysmyrkytyksiä. Mun psyyke ei tällä hetkellä kestä enää yhtäkään naarasta, joka kuolee sen takia, että mä olen päättänyt haluta poikasia. Tiineysmyrkytyksiä nyt ei ole onneksi ollut, koska olen oppinut pitämään naaraat sopivan hoikkana. Silti se ajatus siitä mun valintojen vaikutuksesta terveen eläimen kohtaloon... Myöskin ne parhaat naaraat jäi tiinehtymättä (ja muutama kuollut) toissa kevään pellettiepisodissa. Työ menettää merkityksensä, kun jalostuksesta jää pois niin moni. Nyt vielä Marsesterin linjakin uhkaa sammua (ensiksi mainituista syistä), joten miksi mä jatkaisin. Mun ensimmäisen karvalapsen ketju katkeaa. Marsesterin tuikkeen sammuminen tytärten silmistä jättää marsulan sieluttomaksi.

Vuonna 2015 syntyi poikueita 11. Parhaiden vuosien määrät oli yli 40.

Marsuja ei halua ostaa kukaan. Ei voi teettää poikasia, jos tilat on jo täynnä. No periaatteessa mulla on nyt yksi häkki tyhjänä, mutta mä haluan vähentää määrää, en listätä. Aikuisia myytäviä marsuja on ollut jo pitkään yli 20kpl, jotka voisivat lähteä vaikka heti. Vanhemmat naaraat ei mene kaupaksi. Kukaan ei halua niitä. Ne jää käsiin. Sopupeluri esimerkiksi on ollut myynnissä kohta kaksi vuotta, onneksi sai nyt ihanan kodin, jossa on jo ennestään ollut Maailman abyja. Lemmikkilauma ja muutamasta laumasta pari tärkeintä jää kotiin.

Jos joku on kiinnostunut himalayakasvatuksesta, niin nyt olisi mahdollisuus saada näitä kaunokaisia Suomesta. Ruotsissa on kasvattajia, joiden kanssa yhteistyö varmasti onnistuu. Briteistä on usein tuotu marsuja tänne, joten nou problem. Suvut ovat läheisiä, onneksi rekkisteröintisäännöt muuttuvat nyt vuoden alusta. Säännöt hyväksyvät selfien käytön himalayojen kanssa, joten pitkäjänteiselle kasvattajalla tämähän on ihan helppo nakki aloittaa. Selfejä mulla ei nyt tällä hetkellä ole, mutta himmyjä löytyy kuusi naarasta ja neljä urosta.

Päätös on väistämätön. Mieli väsyy, vaikka osa asioista hoituu konemaisesti. Täytyy suojella sielua väsymiseltä. Sellaista supernaista ei ole, joka tästä suoriutuisi ja tulisi mun eläimet hoitamaan. Tää oli nyt tässä.

Tämä ei välttämättä ole Maailman loppu.

Ajattelen tätä taukona. Never say never. Jätän itselleni pari suklaaurosta ja tuolla on yhdistettynä vielä kaksi naarasta Marsesterin linjaa. Toivon, että parin vuoden päästä ne suklaaurokset ovat vielä toimintakuntoisia ja astuisivat naaraat tiineeksi. Haluan kaikki marsut sisälle lemmikeiksi. Kerroshäkki tähän olohuoneen nurkkaan tietokoneen viereen.