Helppo se on huudella...

...tee ite paremmin!

Enkä tee. :D :D

Olen ollut hallituksessa ja vastuutehtävissä vuosia, kerran jopa vahingossa puheenjohtajana about 10 vuotta sitten. Mä uskon, että olin ihan paska hallitustyössä, koska näin jälkikäteen moni asia omista hallitusvuosista nolottaa ihan vietävästi. Etenkin se, että menin suostumaan puheenjohtajaksi ja hetken jopa kuvittelin olevani erinomainen. Onneksi päädyin pian maan pinnalle ja tajusin, etten tiedä hommasta hittoakaan. Sen jälkeen ryhdyin teeskentelemään tietäväni. Tuskin paransi asiaa.

Yhdistystä on paljon parjattu siitä, ettei sen toimijat tunne yhdistyslakia tai noudata sitä vaikka tuntisi. Mun puheenjohtajakaudella mä en oikeasti ehkä tiennyt että on olemassa sana yhdistyslaki. Tai olin mä ehkä kuullut, mutta hitto kuinka pihalla mä olin. Vannon kautta kiven ja kannon, että mä olin ihan todellisesti tietämätön ja johdateltavissa, en paha. Tietämätön esimerkiksi, että puheenjohtajan pitäisi valmistella vuosikokouksia jollain tavalla. ONNEKSI hallitustouhussa oli niitä, jotka osasi kutsua kokoukset koolle oikein ja oli osannut hoitaa kirjanpidot ja tilintarkastajien raportit paikalle. Talousarviot, toimintasuunnitelmat ja muutkin tehtiin lennossa kokouksessa, onneksi kukaan ei alkanut sättimään mua, olisin ehkä räjähtänyt vitutuksesta, etten tyhmänä ymmärtänyt edes etsiä tietoa puheenjohtajan vastuusta. Mä en ollut siihen mennessä lukenut vuosikokouksista kun vai sen (siihen hetkeen) mielenkiintoisimman eli muut käsiteltävät asiat. Mä suostuin ehdokkaaksi lievän yllyttämisen ansiosta ja noh, "itsepähän valitsitte". Ai kamala. Vuodesta selvittiin vailla suurta vahinkoa, vaikka maailma tarjoili marsuille runsaasti muitakin haasteita tuohon aikaan.

Mä olen horoskoopiltani vaaka ja kaikki on varmaan sen verran joskus lukeneet niitä, että tietää minkälainen stereotypia vaakaan liitetään. Kuvaukset osuvat muhun aika hyvin. Paitsi, että mä tykkään ristiriitatilanteista sillä tavalla, että niissä piilee valtavasti mahdollisuuksia tasapainotteluun ja uusien asioiden löytämiseen! Nytkin mä näen tässä titteliasiassa valtavasti hyvää, vaikka pääasiassa se vain vituttaa. Mä olen joukkuepelaaja henkeen ja vereen. Tosin omasta tahdostani vetäytynyt vaihtopenkille, syystäkin. Mun on todella helppo saavuttaa omassa sielussani se me-henki. Uudessa työpaikassa olen "me" ihan heti. Mä rakastan yhteisöllisyyttä. Lapsena rakastin tanssiryhmää, kuoroa ja orkesteria. Parasta oli olla osa porukkaa, jossa yhdessä tehdään jotain mahtavaa, en vakavissani koskaan toivonut olevani solisti, ehkä siksi, että tajusin olevani aika paska viulisti. :D Tämä yhteisöllisyys yhdistystoiminnassa houkuttaa ja koukuttaa. Saan iloa siitä, että mun hommat auttaa muita harrastaman. Nyt koen saavani riittävästi yhteisöllisen toiminnan tyydytystä sillä, että hoidan yhdistyksessä omalta osaltani pieniä tehtäviä tietokannassa, näyttelyiden järjestämisessä, tuomaroinnissa ja kasvatuksessa.

Uskon, että olisin ihan paska hallitustyössä edelleen, joten siksi mulla ei ole mitään hinkua siihen suuntaan. Hallituksessa on ihmisiä, ihmiset tekee virheitä ja ihmiset korjaa virheitä. Mä jaksan toivoa ja uskoa vieläkin yhteen yhteiseen yhdistykseen, mutta se vaatii nykyisetä hallitukselta pokkaa pahoitella tilannetta ja tehdä kaikkensa aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Mä uskon oikeesti, että se on mahdollista. 

Viisautta ja vahvuutta ei ole pitää itsepäisesti omasta mielipiteestä kiinni. Viisautta on osata arvioida mielipidetään ja ymmärtää se hetki milloin omat ajatukset kannattaa siivilöidä uudelleen. (Tämän sanoi itseasiassa eräs aiemmista puheenjohtajista, jota aika moni valitettavasti kyseisellä kaudella vihasi koko sydämestään.) Viisautta on soveltaa oppimaansa ja näyttää se, että on oppinut jotain uutta, vaikka se tarkottaisi jonkin vanhan hylkäämistä. Ei ole tyhmä, jos myöntää olleensa väärässä, vaan se kertoo siitä, että on kykeneväinen oppimaan jotain. Viisas oppii virheistään ja sen myöntämistä tässä harjoitellaan itse kukin.

Mä en olisi IKINÄ puhiksena tai hallituksen jäsenenä tuolloin vuosia sitten pystynyt sanomaan kenellekään, että anteeksi olin väärässä. Kykenemättömyys julkisen tietämättömyyden, nöyryyden ja anteeksipyynnön näyttämiseen oli iso ongelma. Ja täytyy myöntää, että on mun ongelma ihan vielä nykypäivänäkin. Mutta etenkin tuolloin mä olin ehdottoman oikeassa, mun mielipiteet olivat oikeat ja mä olin vaan ihan vitun viisas. Paskin tapani oli vedota raskaushormooneihin (ah, ensimmäinen lapsi) väen hyppiessä seinille, vaikka olisi pitänyt sanoa "anteeksi, ajattelin ja kirjoitin liian äkkipikaisesti". Silloin ei edes asuttu puhelin kourassa, joten erityisen helposti olisi voinut aina jättää tekstit odottamaan päivän tai pari. Ei pystynyt.

En taida osata sitä vieläkään, joten siksipä mä en juuri ole viimevuosina ollut hallitustoiminnasta kiinnostunut. Ihan vaan, etten nolaisi itseäni ja tekisi muiden oloa ikäväksi.