Tunnearvoa

Sopiva postaus tähän Särmiksen kuoleman jälkeen, vaikka näitä asioita ajattelin jo paljon aiemminkin.

Marsesterilla oli oma näyttelylauta. Mustaa krepattua puuvillasamettia. Olin ommellut omin pikku kätösin siihen reunaan rypytyksenä sievää pientä valkoista pitsiä. Se sopi Marsesterille kuin nöpönenä pienelle marsulle.

Marsesterilla oli yksinoikeus siihen lautaan. Marsesteri oli meidän eka marsu ja se oli meidän eka näyttelylauta. Se oli Marsesterin Oma Näyttelylauta. Se ei tainut koskaan esiintyä muun laudan päällä.

Hammastelijalla (myöskin kuollut) ja Hissillä (elossa) oli myös omat laudanpääliset. Ne oli suunniteltu jo leveliä paremmiksi, kun oli tehty vaihdettaviksi tarranauhalla. Hissiä ei enää näyttelyihin viedä, mutta Hissin ja Hammastelijankin laudanpääliset on vielä tallella. Niiden kanssa ei oltu niin tarkkoja, joten ne saattaakin vielä joskus tulla käyttöön.

Marsesterin kuolemasta on jo kauan, mutta löysin sen laudan muuttokamoja pakatessa.

Pyörittelin sitä lautaa pariinkin otteeseen roskasäkin yläpuolella. Joskus puhuttiin, että Marsesterin näyttelyuran loppuessa Särmäri saa sen käyttöönsä. No ei saanut. Kukaan muu marsu ei voi koskaan olla Marsesteri.  Miten yhden laudanpalan roskiinheittäminen voi tuntua niin väärältä? Mä tiedän, ettei kukaan muu marsu tule koskaan istumaan sen laudan päällä, vaikka mä säilöisin sitä seuraavatkin seitsemän vuotta. Ei Marsesteri tule sen säilyttämisestä takaisin. Silti...

Laudasta irtosi Marsesterin karvaa.

Pakkasin sen mukaan kehyksien ja kuvien seuraksi.